Minun kehoni
Jennin Voima yritysidea ja haave auttamisesta on saannut alkunsa omasta kokemuksta. Omasta kasvutarinasta ja sen onnen tunteen jakamisesta. Tässä helteessä olen paljon miettynyt kehoani, mitä me minulle antaa, mitä ottaa, mitä sen kanssa eläminen edustaa. Tässä haluan avata joitakin tähtihetkiäni (sillä uskon enemmän positiivisten kokemusten vaikutukseen kuin negatiivisten muisteluihin). Tapahtumat ja havainnot, eivät välttämättä ole missään järjestyksessä, en ole minäkään!
Sun totuus
Tämä on yksi ihan käänteentekevistä hetkistä, jolloin huomasin, että AIDOSTI ajattelen kehostani positiivisesti.
Olin Yin-joogassa, joka yhdessä vaiheessa elämääni pelasti minut burn outilta ja jopa masennukselta. #Yin jooga ohjaaja (rakas Eeva Ratalahti) käyttää joogassa myös #NLP:n osia ja osaa puhua ainakin juuri mulle ne maailman tärkeimmät asiat. Joogaan yhdistetty armo ja rakkaus oma kehoa ja mieltä kohtaan ovat maaginen yhdistelmä. Takaisin sinne joogasaliin. Oli loppurentoutuksen loppumetrit, makasin kyljelläni (koska selälläni en voi maata) ja olin autuaassa rentouden tilassa. Eeva pyysy asettamaan toisen käden sydämen päälle ja toisen käden vatsan päälle: "sinne missä asuu sun totuus". Ja sillä hetkellä kun laitoin käden vatsani päälle, ensimmäinen ajatus oli: "mulla on ihanan iso totuus!". Maatessani siinä kyljelläni, koko vatasani oli rentona, isona, pehmeänä "möykkynä" edessäni ja olisin voinnut ajatella niin paljon muutakin. Mutta ajattelin vatsaani ihanan isona totuutena, mun totuutena, arvokkaana osana minua ja omaa olemustani. Tokikaan ihan tätä ei varmasti ajatuksella haettu, mutta tän mä siitä poimin.
Silloin tajusin, kuinka pitkälle olen tullut: ensimmäinen ajatus suuresta vatsastani onkin positiivinen, rakastava ja hyväksyvä, jopa ylistävä!
Kiitos Eeva!
Kick Bike -kokeilu
Opintoihini #SuomenUrheiluopisto lla kuului vahvasti eri liikuntalajien kokeilu. Olin ryhmän ainoa ylipainoinen ja kynnys lähteä kokeilemaan yhtään mitään OLISI voinnut olla hyvinkin korkea, ellen olisi ollut ainoa epäilijä joukossa. Olikohan ensimmäinen vai toinen lähiopetusjakso kun lukujärjestyksessä luki Kick Bike. Tiesin laitteen, eikä se yhtään häveltänyt sisäistä huutoani, mä en pysty! En ole ollut polkupyöränkään päällä yli 10 vuoteen, saatikka että saisin kehoni pysymään potkulaudalla.
Olin kuitenkin ainoa epäilijä porukassa. Kun menimme hakemaan pyöriä, kysyin vielä ohjaajaltamme Larilta, onko laitteessa painoraja (tätä kysyn usein, sillä tiedän että rajoja on, enkä halua hajottaa kenekään laitteita). Lari tokaisi vaan, että ei ole, siitä vaan. Ja kun sydän jyskyttäen talutin pyöräni juoksuradalle treenia varten, ajattelin edelleen etten pysty. Mutta kukaan muu ympärilläini ei näin ajatellut. Heille oli ihan luonnollista, että pystyn siihin mihin muutkin.
No eikun laudalle ja kaikkia omia ennakkoluulojani uhaten sain pyörän liikkeelle, jalkaa vaihdettua ja matkan taittumaan. Tokikaan ei kunto kauaa kestänyt, mutta kävin itselleni ihan tarpeeksi pitkän lenkin ja palasin kotipesään odottamaan muita. Olin hikoillut niin paljon, että t-paita, huppari ja vielä kuoritakkikin olivat ihan läpimärkiä. Mutta miten onnellinen olinkaan! Minä olin ollut kick bikellä! Minä olin jaksanut potkia vauhtia, pystynyt vaihtamaan jalkaa ja olin edelleen elossa!
Tässä kohtaa tajusin, miten vieläkin olin itseni suurin epäilijä ja rajoittaja. Se loppui siihen hetkeen!
Kehonkoostumusmittaus ja setämies
Olin käynnyt kuntosalilla 3-4 vuotta ja omalle salille tuli vierailemaan kehonkoostumusmittauslaite. Siis semmoinen, jolla näkee mistä keho on rakentunut. Koska tiesin kasvattaneeni lihasmassaa merkittävästi kaikkien kilojen alla, halusin nähdä miltä se näyttää paperilla. Joten reippaana likkana (kuntosalilla olen aina ollut itsevarma) varasin ajan ja astelin paikalle.
Mittauslaitteen käyttäjä setämies katsoi minua päästä varpaisiin ja kuulin hänen hengittävän syvään sisään. En kysynyt onko laitteessa painorajaa.... Hyppäsin vaakaan ja jäin hengittelemään. Edelleen hieman ehdä turhautuneena tämä setä mies sanoi, että valmista ja alkoi tarkastelemaan tuloksiani. Hän katsoi paperia, minua, paperia ja minua. Ja laski sitten katseensa paperiin. "Sä taidat käydä täällä salilla." Nyökkäsin. " Ja tehdäkin oikeesti jotain". Juu, niin teen. Sitten hieman anteeksi pyydellen mies sanoi, ettei ole päivän mittauksissa vielä kertaakaan nähnyt tämmöisiä lihasmassoja ja näin tasaisesti jakautunutta tasapainoa. Minä totesin, että ai kun kiva, ei ole mennyt hukkaan. Sisällä toki huusin: siitä sait setämies.
Hän sitten yritti keksiä vielä neuvoja ja ainut ruokavalio ohje minkä sain oli, että syö pähkinöitä kourallinen päivässä. Tämä selvä.
Ei ole siis läskiä läskiin katsominen. Mä tiedän mihin mun keho pystyy. Olen hyvin järjestelmällisesti kasvattanut lihasmassaa läksini alla. Jossain vaiheessa totesin, että läksiin en nyt voi kauheesti vaikuttaa sillä elintavalla, joka on mulle mahdollista, mutta lihakseen voin. Siellä ne pikkuhiljaa kasvaa piilossa. Ja yhtä lailla muilta piilossa ja mulle hyvin tietoisena on kasvanut mut itsetunto. Mä tiedän mihin mä pystyn, mä osaan arvostaa itseäni juuri semmoisena kun olen nyt ja haluan myös näyttää sen. Kuntosaliharjoittelu on ennenkaikkea kasvattanut mun itsetuntoa. Alussa en missään tapauksessa halunnut katsoa peiliin, pikkuhiljaa kiinnostuin liikkeiden oikeaoppisuudesta ja oli "pakko". Nyt katson mielelläni peilisistä mitä teen. Ja se katse jonka itselleni suon on kannustava, ohjaava, hyväksyvä ja rakastava. #koskamävoin
Linnanmäen puuvuoristorata
En pidä huvipuistoista, en vuoristoradoista, vemputtimista enkä kieputtimista. Mutta rakas tyttäreni pitää. Suorastaan rakastaa. Yhtenä kesänä olimme Linnanmäellä ja siitä lapsen riemusta jotenkin humaltuneena päätin lähteä kokeilemaan puuvuoristorataa. Sehän ei nyt niin hurja ole. Paljon huvipuistossa katselleena, olen nähnyt, kuinka turvakaaret eivät mahdu kiinni ja ihmisiä palaa pois laitteesta ensin sinne kauan jonottaneena. Nyt ei niin jonoa ollut ja päätin kokeilla. Sanoin työntekijälle, että koklaan mahdunko. Istuin vaunuun ja yritin painaa turvakaidetta kiinni. Ei mahtunut. Olin jo nousemassa, kun työntekijä tuli viereeni ja sanoi, että oota vähän hän kokeilee kohta. Toivonkipinä! Ehkä sittenkin! Toi olisin myös voinnut olla nolona, mutta lapsenomainan into voitti.
Tuli aika laskea kaaret ja työntekijä tuli luokseni. Mielestäni todella ammattimaisesti suhtautuen hän totesi, että saatko sen verran sisään niin hän painaa tämän kiinni. Silmät eivät pyörineet päässä tai äänestä ei kuulunut halveksuntaa. Niin hän survoi kaaren kiinni ja minä pääsen ajelulle! Olin haltioissani a) tästä palvelusta b) vuoristoradasta ja ennenkaikkea c) siitä, että en tuntenut häpeää omasta kehostani, se nyt vaan oli mitä oli ja sen kanssa elettiin. Kehoni oli erilainen kuin muilla, mutta aseteeni sitä kohtaan oli neutraali.
Menin vielä toisen ja kolmannenkin kerran, työntekijä vaihtui välissä ja minä vaan reippaana kannustin heitä painamaan kaaren kiinni. Koska niin voi tehdä!
Sukellusmatka
Elämäni ensimmäinen etelänmatka ja täysin urpona rannalla olen vastaamassa kyllä, kun tarjotaan sukellusmatkaa lähisaarelle. Ajattelin, että tuskin tarjoavat jos en oikeasti voi osallistua.
Tuli lähtö, ei ollut liivejä sopivan kokoisia, totesin, että kellun kyllä ja osaan uida. Vähänpä tiesin. Mukana oli tyttäreni, jolle haluan aina näyttää esimerkkiä siitä, että kaikkea voi tehdä. No hyppäsimme veneeseen ja ajoimme saaren rantaan, eikun lähelle. Opas näytti, että tuosta plomps. Veneestä plomps? No can do, ajattelin ja tyttäreni näki kauhun naamallani. No, kyllähän mä voin, siellä on sinisiä ja keltaisia kaloja. Maskista kiinni ja plumps. Ja tytär perässä plums. Sitten uitte tuolla, tullaan kohta hakemaan! Okei....
No kelluinhan minä ja kaikki meni hyvin. Kunnes oli aika palata. Tajusin, että veneeseen noustaan takana olevia tikkaita pitkin ja olin jo aivan poikki. Oli loppu voimat ja oli loppu usko. Aikani pinnistin ja torjuin hintelän miehen ojentaman käden. Keräsin voimiani, tarksitin paikat, jossa roikuin ja pääsin lopulta veneeseen. Olin aivan poikki ja jälkikäteen myös peloissani, mitä olisi tapahtunut, jos en olisi jaksanutn ousta veneeseen. Hetken hengiteltyäni tunsin kuitenkin valtavaa ylpeyttä itsestäni, tyttärestäni ja siitä sisusta ja henkisestä voimasta, jota tämäkin kokemus kasvatti. Minähän en luovuta tai lannistu, aina on keino ja tapa, aina punnerran itseni ylös, ulos ja olen maailmassa yhtä oikeutettu kuin muutkin.
Näitä tarinoita on vielä vaikka kuinka. Myös niitä hetkiä kun en ole ollut onnellinen ja voimaantunut on ihan varmasti, mutta en enää muista niitä. Niitä on varmasti ollut koko lapsuuteni ja nuoruuteni täynnä, mutten anna niiden enää määritellä minua. Annan näiden onnistumistarinoiden kulkea ja kasvaa mielessäni, ammennan niistä hyvää voimaa lisää.
Olkoon se sitten #kehopositiivisuus tai #kehomyytinmurtaja meininkiä, mulle se on itseni rakastamista juuri sellaisena kun olen nyt. Liikunta on ollut minulle se työkalu, joka on kasvattanut itsetuntoani, työkalu, jonka avulla edelleen testaan ja saan varmistusta olemassa olostani. Niin oudolta kun se kuulostaakin, liikunta on auttanut rakastamaan ylipainoista minääni koko sydämestäni!
