Matka kehontuntemukseen

Minun matkani oman kehon tuntemiseen on lähtenyt liikkeelle liikunnan kautta. Kuten moni ylipainoinen, minäkin koin kehoni peikkona, haasteena, ahdistuksen aiheena ja ajattelin, että keho on pettänyt minut ja odotukseni. Pääni ei kokenut kehoa omakseen ja tämä epäsuhta aiheutti suurtakin ahdistusta ajoittain.

Olen tietoinen kehoni koon muutoksista: nuorena teininä laihduin normaalipainoiseksi ja täysikäisenä aloin pikkuhiljaa taas lihoa, kunnes nyt keski-iässä olen painavampi kuin koskaan olen ollut. En siltikään koe itseänä tänä päivänä lihavana samassa mielessä kuin silloin nuorempana. Olen tietoinen koostani, mutta en anna sen rajoittaa elämääni, ellei se sitten sitä ihan fyysisesti tee.

Jossain vaiheessa huomasin, että minulla oli vääristynyt kehonkuva. Ja vääristymä oli "väärinpäin". Vasta peilistä katsoessani huomasin kuinka lihava oikeasti olen, mutta heti katseen kääntyessä, se unohtui. Se unohtui myös monessa sosiaalisessa tilanteessa, ammatillisessa kanssakäymisessä, ihmisten arvostelevien katseiden vastaanottamisessa ja minulle vaivihkaa kohdistetussa sanallisessa palautteessa. En osannut ottaa itseeni, sillä en kokenut itsäni lihavaksi. En antanut myöskään fyysisten rajoitteiden häiritä: nettikaupasta ja kaupasta löydän kyllä vaatteet, en mene harmittelemaan muille hyllyille, tiedän kyllä mikä minulle mahtuu. Faktat olivat siis tiedossa, mutta kokoni ei minua ahdistanut.

Mistä matkani on sitten lähtenyt ja mitä matkalla on tapahtunut. Liikuntaharrastukseni lähti liikkeelle kuntosalista. Olin joskus aiemminkin käynnyt salilla satunnaisesti, mutta harrastus oli jäännyt, kun motivaatiota ei löytynyt. Nyt motivaationa oli terveys ja liikkuminen maistui. Muistan elävästi, kun kuukauden parin salitreenin jälkeen huomasin reisilihakseni, hauikseni, ja pohjelihakseni. Ensimmäistä kertaa kosketin kehoani ylpeänä, siis YLPEÄNÄ, en neutraalisti, en ahdistuneesti vaan ylpeänä. Huomasin, miten lihakset olivat kasvaneet ja tiesin, että minä kokonaisuutena olin saannut sen aikaan. Treenin jatkusessa tulokset näkyivät myös verikokeissa, helppoudessa liikkua, energiatason paranemisessa ja jaksamisessa. Paras muutos on minulle kuitenkin aina ollut se, että tunnen kehoni. Tiedän mitä se pystyy tekemään, tiedän miten haastan sitä ja tiedän mitä se minulle viestii.

Kuntosalin rinnalle tuli jooga. Ensimmäisenä vuonna kävin lähinnä yin-joogassa, jossa yliliikkuva kehoni oli ihan kotonaan. Yin-joogan mukana huomasin kuitenkin, miten tunteet asuvat kehossani. Rinnanavaukset, lantionseudun avaus, alaselän venytykset ja eteentaivutukset vapauttivat tunteita ja patoutuneita ajatuksia. Aluksi tämä kaikki oli yllättävää ja pelottavaa. Pikkuhiljaa kuitenkin huomasin, miten tunteen tunnustaminen auttoi kehoani voimaan paremmin. Yin-jooga on minulle edelleenkin tärkein tapa käsitellä tunteita, kuulostalla mieleni maisemaa, tuntea itseni kokonaiseksi ja hyväksytyksi juuri sellaisena kun olen nyt.

Ensimmäisten jooga kokeiluiden mukana kokeilin myös ilmajoogaa. Ajatus painottemuudesta, liitämisestä, ylösalaisin roikkumisesta ja siroista liikkeistä tuntui kiehtovalta. Ja kuten tunnilla huomasin, minun ilmajoogani oli ihan jotain muutaa kuin edellämainitut seikat, mutta ah niin ihanan voimaannuttavaa! Vaikka muiden "laskeutuessa rauhassa lattialle" oma takamukseni pamahti kuuluvasti kiinni joogamattoon sekunnissa, koin kuitenkin onnistumisen iloa monesta asiasta. Annoin keholleni mahdollisuuden kokeilla asioita, joita en ennen ole uskaltanut kokeilla. Ja vaikka vieläkään en uskalla irroittaa käsiäni liinassa roikkuessani ylösalaisin, tiedän pystyväni nousemaan niskaseisontaan vatsalihasten avulla ja pysymään lankussa käsien ja jalkojen varassa, ihan vaan ilmassa liidellen.

Vihasin ennen ryhmäliikuntaa, koska koin, että en pysy tahdissa tai pysty samaan kuin muut. Toista vuotta joogatessani aikataulussani oli yinyang joogaa. Joku joskus kysyi, millaista se on ja vastaukseni oli: juuri kun luulen kuolevani, alkaa ihanat venyttelyt. Ja sitä se minulle alussa olikin. Jooga on voimakasta liikunta ja omien kilojeni kannattelu tunnilla toi minulle kyllä hien pintaan. Se mitä rakastin oli rohkeus. Rohkeus omalta keholtani lähteä kokeilemaan erilaisia asanoita, mennä vaan kehooni luottaen muiden mukana, vaikka järki olisi voinut sanoa vastaan. Siinä huumassa järki ei ehtinyt mukaan. Rakastan joogan haasteellisutta ja sitä, että löydän edelleen tapoja ja asentoja parantaa omaa joogaharjoitustani. Vaikka alussa kaikki oli välillä silkkaa taistelua selvitä tunnista, nykyään pystyn hyvin analysoimaan ja korjaamaan kehoni asentoa liikkeen aikana. Tämä tutustuttaa minut kehooni entistä enemmän. Ja lempeästi.

Kuntosali ja jooga ovat olleet minun lähtöni. Matkalla olen kokeillut muutakin, johon järjellä varustettu minäni ei olisi ikinä lähtenyt. Osa kokeiluista on ollut lyhyitä, osassa olen kokenut onnistuvani, osassa olen löytänyt haasteita.

Hyvänä esimerkkinä juoksu. Kehoni ei ole todellakaan juoksuun tarkoitettu. Olen kuitenkin kokenut SUURTA iloa välillä löytäessäni itseni kuntosalin juoksumatolta kiristämässä vauhtia juoksuun asti. Ja kun vauhtiin pääsee, se tuntuu jopa hyvältä. Askel rullaa vaivatta ja välillä aina kokeilenkin mihin asti jaksan juosta, tai hölkkää se kai on. En kuitenkaan lähde juoksuradoille vartavasten juoksemaan, vielä!

Vesi on minulle mieleinen elementti. En ole ikinä opetellut uimaan niin, että voisin laittaa pääni pinnan alle uinnin aikana, vaan kammo nenään menevästä vedestä on hirmuinen. Olenkin uinnut rintaa niin, että selkäni kipeytyy ja lopulta vaihtanut vesijuoksuun. Myös vesijumppa on enemmän kuin mieluinen liikunta. Kerran uimahallissa päätin pistää oikein kunnolla juoksuksi. Katsoin hallin sekuntikellosta aikaa ja vedin HIIT harjoituksen juosten ja hölkäten 30 sekunnin pätkissä. Ja kuinka vapauttavaa olikaan juosta niin kovaa kun jaloista pääsi! Mihinkään ei sattunut, kosteassa ilmassa hengitys kulki ja keho teki töitä ihan täysillä! Ensimmäistä kertaa sain itseni hengästymään ja sykkeeni nousemaan oikein kunnolla juoksemalla.

Minulla on vielä lukuisia lajeja ja liikuntamuotoja kokeilematta. On haasteita, joita haluan keholleni tarjota ja nautintoja, joista haluan nauttia. Ilman liikuntaa kehoni olisi minulle edelleen vieras, itsestäni erillinen osa, jonka varmasti edelleenkin kokisin "heikoimpana lenkkinä" elämässäni. Ja nyt välillä, kun huomaan kehoni olevan rasittunut, väsynyt ja kipeä, osaan myös antaa sille sen tarvitseman levon, huollon ja ravinnon. Elän yhdessä kehoni kanssa sopusoinnussa.