• Jenni

Jännän äärellä

I have a dream

ja se on ollut minulla jo kohta kolmisen vuotta. Ja nyt se on toteutumassa.

Oma unelmani on jakaa liikunnan ilosanomaa, liikuntaa työkaluna oman onnensa löytämiseen ja liikuntaa keinona ilmaista itseään ja oppia tuntemaan kehoaan.


Minä olen tosiaan ulkoisesti lihava, jonka kai pitäisi herättää minussa nagatiivisia tunteita. Ja niin se ennen tekikin. Ennen liikuntaa.

Nyt olen löytänyt elämääni tasapainon, onnen, hyväksyn itseni sellaisena kuin olen ja kaikkea muuta siirappista, joka voi kuulostaa ihan utopialta.

En edelleenkään säntäile lenkkipoluilla, kävele kymmeiä kilometrejä, polje kotona kuntopyörää salkkareiden tahtiin tai aloita aamuani vatsalihasliikkeillä. Käyn kuntosalilla 2-3 kertaa viikossa (paitsi jos ei tiettyyn aikaan kuusta paukut riitä), teen kävelylenkkejä podcastien ja äänikirjojen kanssa, joogaan ja vedän kuntojumppaa. Olen siis sikäli onnellisessa asemassa, että saan työkseni liikkua! Ja se on se mun unelma: haluan työkseni liikkua ja liikuttaa. Haluan haastaa itseäni ja muita kokeilemaan mitä oma keho pystyy tekemään ja miltä keho tuntuu liikkuessaan.


Unelman toteuttamiseksi hain Suomen urheiluopistoon Vierumäelle vuonna 2018 aikuisliikunnan ohjaaja koulutukseen, jossa kylkiäisenä tarjolla PT-pätevyys (btw. PT-nimikettä ei varsinaisesti ole suojattu ja meitä on alalla moneen junaan. On myös sertifioituja PT:tä, joita valmistuu lähinnä kaupallisesta koulutuksesta. Jokainen ratkaiskoon oman PT:nsä pätevyyden vaikka kokeilemalla). Haastattelussa minulta kysyttiin mitä koulutukselta haen ja mitä aion tulevaisuudessa tehdä. Tavoitteni oli liikuttaa ylipainoisia, oman kehonkuvansa ja ehkä myös jo terveyden kanssa kipuilevia "siskoja" vertaistuen avulla. Ja ultimate unelma oli päästä töihin yksityiselle työterveysasemalle, jossa "määrätään Jenni puoleksi vuodeksi" sokeri- tai kolestrolilääkkeiden sijaan. Näillä tavoitteilla opisekelupaikka minulle aukesi! Mutta (koska aina pitää olla mutta) silloinen työtilanteeni ei sallinut lähteä monimuotokoulutukseen ja haave pantiin jäähylle. Meni vuosi eteenpäin ja sain taisteltua töistä luvan lähteä kouluun ja hain uudestaan. Vakuutin uudestaan, että motivaationi riittä ja tulevaisuuden haaveni kantavat varmasti, ihan varmasti! Ja pääsin uudestaan. Tämän odotteluvuoden aikana, kuin taikasauvan iskusta itsetuntoni kasvoi ihan uusiin mittoihin ja koin oikeasti olevani oikeutettu ja hyväksytty toimimaan liikuntapiireissä.


Ensimmäinen koulupäivä (kuten aina) oli jännittävä! Ympärilläni istui hoikkia fittejä ihmisiä, oli valmiista valmentajasta ultrajuoksijaan ja entisestä sirkulaisesta terveyden alan ammattilaiseen. Ja minä. Alkupäivinä teimme ainakin sata esittelykierrosta ja minä kertasin omaa diabetestaustaani ja tulevaisuuden haavettani samalla kun muut kertoivat laskettureissuista, tenniksestä, painonnostosta ja vaikka mistä. Hetkittäin tunsin itseni aivan ulkopuoliseksi, mutta se oli vain hetkittäin. Pikkuhiljaa huomasin, että minun mukanaoloani ei kyseenalaistettu kertaakaan. Ei Kick bike retkellä, ei aerobic ohjaajana, ei kävelytestissä, ei joukkuejaoissa eikä trx-treeneissä. Ja kun muut lähtivät koulupäivien jälkeen palauttavalle lenkille, minä toivoin vain pääseväni sängystä ylös seuraavana aamuna. Mutta kantava tunne oli kuitenkin itseni ylittäminen ja onnistuminen.

Olen enemmän kuin kiitollinen kaikille luokkakavareilleni varauksettomasta suhtautumisesta minua kohtaan. Siitä on nimittäin tullut minun uusi normi! Vaikka edelleen hieman ajattelen, että onko minulla oikeutusta tehdä työkseni liikuntaa ja sen ohjausta, tiedän, että ammattitaitoni, asenteeni ja tapani toimia ovat juuri sitä mitä asiakkaani kaipaavat. Olen uusi ja vihreä, ajattelen vähän boksin ulkopuolelta ja tuon alalle varmasti ihan pähkähulluja ideoitakin. Teen sen ammattiylpeydellä!


Uskon, että asiat tapahtuvat