• Jenni

Läskiviha, annanko sille vallan?

Päivitetty: 22. huhtik.

Nyt on arka ja paljon puhuttu aihe: läskiviha.

Mutta katsantokanto on toinen, joten varaudu. Saat vapaasti olla kanssani eri mieltä, ja varmasti oletkin. En häiriinny tai hajoa siitä.


Olen läski, lihava, obeesi, ihan kaikkea sitä ja ei vaan vähän vaan sairaanloisesti. Se on minun ulkomuotoni. Se mitä sinä ehkä näet ensimmäisenä. Se mikä kävelee kadulla vastaan, ahtautuu lentokoneen penkkiin, jää ravintolatuoliin kiinni, etsii vaatteet netistä, puuskuttaa ylämäessä ja hikoaa kävellessään.

Se olen ulkoisesti.


Sisäisesti olen ammattitaitoinen, urheilullinen, empaatiinen, sympaattinen, rohkea, räväkkä, uskalias, viisas, äiti, vaimo, rakastaja, nainen, uranuurtaja, tsemppari ja humoristi. Sellaiseksi tunnen itseni 24/7 pyhät ja lomat mukaan lukien.

En ole kohdannut koskaan läskivihaa. Minä en ole kuullut huutoja, halveksivia katseita, inhoa, kääntyviä päitä tai mutinaa. Olen kyllä kohdannut kysyviä katseita, uteliaita katseita, joskus kysymyksiä. Olen joskus kertonut ennakkoon olevani lihava, vain varmistaakseni, että ei tarvitse kohdatessa ihmetellä.


Surullisena luen vertaisryhmistä ja julkisuudessa kertomuksia miten toisia haukutaan, kaduilla huudellaan ja kiusataan. Toisia, jotka eivät ole lähelläkään minun kokoani, mielestäni normaalipainoisia ihmisiä, joiden elämä on jatkuvaa silmätikkuna olemista.

Jouduin oikein pohtimaan, miksi en tätä vihaa ole saannut osakseni. En kuitenkaan elä tynnyrissä, liikun ihmisten ilmoilla kuten muutkin, käyn uimahalleissa, vaatekaupoissa, syön hyvin ravintoloissa ja ostan suklaata ja sipsiä kaupasta. Kaikki nämä kohteet ovat semmoisia, joissa varmasti olenkin kohdannut negatiivisiä viestejä kehoani kohtaan. En vain ole niitä huomannut. En koe tuijottavaa katsetta vihaksi tai käytännön kysymystä inhoksi. Minusta on ihan luonnollista itseltänikin varmistaa, kuinka leveä lentokoneen penkki ja riittääkö vyö ympärilleni, jättää ne laitteet huvipuistossa väliin, joihin en mahdu, ostaa sen kokoisia vaatteita, jotka ovat minulle sopivia, kysyä kiipeilypuistossa paljonko turvavaljaat kestävät ja vaihtaa reittiä kun en parkkipaikalla mahdukaan kahden auton välistä. Jos se on minulle luonnollista, miksi se olisi luonnotonta vihaamista muille?


Tässä onkin minun väitteeni: koska en itse tunne vihaa läskejäni kohtaan, en projisoi sitä muihinkaan. Jos vihaisin itseäni ympärivuorokautisesti, varmasti myös kokisin, että ympäristö vihaa minua. Olen sinut itseni kanssa ja tiedän omat rajoitteeni. En mitenkään halua puolustella kokoani ja läskejäni, mutta en myöskään suostu tuntemaan vihaa itseäni kohtaan. On toki päiviä ja hetkiä, jolloin toivoisin mahtuvani johonkin vaatteeseen, voivani hypätä aviomieheni syliin, ratsastaa ponilla tai edes hypätä ilmaan. Mutta koen, että näistä asioista päivittäinen murehtiminen vie aikani ja energiani kaikelta siltä positiiviselta mitä voin tehdä ihan joka päivä!


Joten, hei sisko, sisko, sisko (ja veljetkin), sä olet kyllä minun makuuni, mutta tässä olisi nyt tärkeintä, että olisit myös omaan makuusi. Kokeile edes päivän, tai tunnin verran elää kehossa, joka sinua juuri nyt palvelee ja ole siitä ylpeä, älä vihaa sitä! Laita lempivaatteet päällesi ja lähde kaupungille. Istu kahvilaan ja tilaa iso suklaalatte ja pala kakkua. Nauti elämästäsi! Mene lenkille niissä pieruverkkareissa, joissa haluat. Kävele vaikka talon ympärille, mutta tee se ylpeydellä! Mene uimaan ja sen sijaan, että vihaisit omaa ulkomuotoasi, nauti veden voimasta kannatella sinua, hypi ja juokse täysin rinnoin. Nauti elämästäsi juuri nyt, äläkä anna valtaa muille määritellä SINUN ONNELLISUUTTASI!